Matkailun helppous on yksi Keski-Euroopassa asumisen parhaita puolia. Niinpä mekin päätimme viettää kesälomamme näillä seuduilla sen sijaan, että olisimme lähteneet Suomeen pitämään sadetta. Suuntasimme auton nokan kohti Baijerin eteläosia, josta jatkoimme Itävaltaan ja edelleen Italiaan – halki historiallisen Tirolin.

Tirol – linnoja ja alppeja

Nykyään Tirol on yksi Itävallan osavaltioista. Historiallisesti Tirolin kreivikunta ulottui nykyisen Italian, Itävallan ja Baijerin alueille. Etelä-Tirol päätyi osaksi Italiaa vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1919. Alueen pitkä yhteinen historia näkyy esimerkiksi saksan kielen vahvana asemana sekä Tracht-perinneasuissa. Lisäksi Tirol tunnetaan komeista alppimaisemistaan, jossa korkeimmat vuorenhuiput kohoavat lähes 4000 metriin.

Reissumme aikana ehdimme tutustua neljään kaupunkiin, joista Füssen/Schwangau on Saksassa, Innsbruck ja Salzburg Itävallassa ja Merano Italiassa. Ensimmäinen kohteemme oli Schwangau, joka tunnetaan parhaiten Neuschwansteinin linnasta. Jotkut saksalaisetkin tuntevat sen ”Walt Disney -linnana”, sillä se on toiminut esikuvana Disneyn Prinsessa Ruusunen -linnalle. Neuschwansteinin vanhempi mutta vähemmän tunnettu ”veljeslinna” Hohenschwangau sijaitsee samoilla vehreillä rinteillä vähän alempana. Nämä linnat yhdistettynä huikaiseviin alppimaisemiin ja vaellusreitteihin ovat tehneet sen, että vuosittain yli miljoona turistia vierailee tässä noin 10 000 asukkaan kylässä.

Näkymä Schwangaussa Alpenseelle. Oikealla näkyvä linna on Hohenschwangau.

Merano – pala saksalaista Italiaa

Tästä rajakaupungista jatkoimme Itävallan läpi kohti Italian Meranoa. Itävallan länsiosa on yhtä vuoristoa, joten Saksan Autobaanojen jälkeen kuskin piti totutella taas hieman rauhallisempaan ajoon. Tosin saksalaisilta se ei aina tunnu onnistuvan: Mutkaisella ja kapealla vuoristotiellä rajoitusten mukaan ajavaan suomalaisautoon kyllästynyt mersu liimautui peräpeiliin valojaan vilkutellen. Kun lopulta löysin pysähtymispaikan ja tein tietä, mersu tööttäsi vihaisesti ja painoi nastan lautaan kiihdyttäen vähintään kahdeksaankymppiin viidenkympin tiellä. Jos on varaa ostaa mersu, on ilmeisesti varaa myös riskinottoon enemmän kuin köyhillä Nissan-kuskeilla. Tästä huolimatta maisemissa ei ollut valittamista – vaimon mukaan ne olivat koko ajan henkeäsalpaavat. Itse keskityin kuitenkin lähinnä pysymään tiellä ja omalla kaistallani.

Oli kiinnostavaa huomata, että pelkästään ajoväylien perusteella olisi aika hyvin voinut arvata missä maassa milloinkin oli. Baijerissa Autobahnit liikennemerkkeineen ovat yleensä viimeisen päälle kunnossa hammasharjalla kiillotettuja liikennemerkkejä myöten. Itävallassa suomalainen tuntee olevansa tässä suhteessa vähän kuin kotonaan: Nuhjua, kulumisen jälkiä, tunneleissa siellä täällä pudonneita rappauksia. Sitten taas ruostuneista kaiteista ja neukkuaikuisista tietulliautomaateista saattoi huomata saapuneensa italialaiselle ”superstradalle”.

Matka Italian rajalta Meranoon kesti noin tunnin. Etukäteen olimme kuulleet, että Merano on yksi saksalaisten suosikkilomakohteista. Emme kuitenkaan osanneet odottaa, että hotellimme osoite olisi Giuseppe Verdi -Straße ja että hotellin vastaanotossa puhuttaisiin paremmin saksaa kuin englantia. Samoin kaikissa ravintoloissa ja kaupoissa palvelu sujui mainiosti auf Deutsch. Pian meille selvisikin, että Etelä-Tirolin kaksi virallista kieltä ovat italia ja saksa, jota puhuu äidinkielenään noin 60 prosenttia asukkaista. Merano osoittautuikin hyvin erikoiseksi sekoitukseksi, jossa germaaninen järjestys kohtaa välimerellisessä ilmastossa italialaisen välittömyyden.

Näkymä Meranoa ympäröiville vuorille. Kuvan alareunassa viiniköynnöksiä.

Takaisin pohjoiseen

Itävallassa teimme parin vuorokauden varikkopysähdyksen Innsbruckissa, joka lienee tuttu erityisesti talviurheilun ystäville Keski-Euroopan mäkiviikon yhden osakilpailun pitopaikkana sekä entisenä talviolympiakaupunkina (Innsbruckin olympialaiset 1976). Vaikka kaupunki on Itävallan viidenneksi suurin, se valitettavasti jää nähtävyyksiensä puolesta monen muun kaupungin jalkoihin – paitsi vuorimaisemien osalta. Täällä teimmekin matkan uuden korkeusennätyksen nousemalla 2300 metriin Hafelekar-vuorelle, tietysti mukavasti köysiradalla. Valitettavasti pilvet peittivät komeimmat näkymät Innsbruckin laaksoon.

Pilivien peittämä näkymä Hafelekar-vuorelta (2300 m).

Innsbruckin jälkeen poistuimme Tirolista ja ajoimme matkamme lopuksi Salzburgiin. Salzburg oli edelleen yhtä upea kuin viime käynnillämme pääsiäisenä, joskin meitä turisteja oli ehkä jopa hieman liikaa. Keski-Euroopan lomakausi oli jo alkanut, joten kahviloista ja ravintoloista oli usein vaikeaa löytää paikkoja. Tungoksessa sai olla jatkuvasti tarkkana, että pieni vaahtosammuttimen kokoinen poika ei olisi jäänyt jalkoihin tai joutunut hukkaan. Suosittelen vierailemaan siellä pahimman turistikauden ulkopuolella.