Tuottavuus on tuttu käsite muun muassa teollisuudesta ja monilta valtionhallinnon aloilta. Itselleni oli uusi asia, että myös kulttuuripuolella on mitattu tuottavuutta jo pitkään. Kaupunginkirjaston tilinpäätöksen tunnusluvuista kävi ilmi muun muassa se, että tuottavuus laski vuonna 2008. On erinomaista, että taloudellista tehokkuutta mitataan, mutta haluaisin pohtia tuottavuusmittarin mielekkyyttä tässä yhteydessä. Yleisesti ottaenhan tuottavuus määritellään tuotannon ja panostuksen suhteena. Kirjastojen tapauksessa tuotannoksi lasketaan muun muassa lainojen, fyysisten käyntien ja verkkokäyntien määrä sekä tietopalvelun ja neuvonnan määrä. Entäpä jos asiakkaiden määrä vähenee? Esimerkiksi vuonna 2008 tuottavuus laski, koska verkkokäyntien määrä jäi tavoitteesta. Tuottavuuden laskun takana ei kuitenkaan todellisuudessa ollut toiminnan tehottomuuden kasvaminen, vaan aivan muu syy, todennäköisesti asiakaspreferenssien tilapäinen tai pysyvämpi muutos. Onko tuottavuusmittari siis tässä tapauksessa mielekäs, kun se ei välttämättä kerro mitään tuottavuuden muutoksesta vaan jostain aivan muusta?

Kirjastoasioissa lautakunta myös hyväksyi omalta osaltaan organisaatiouudistuksen, jossa kirjastotoimen osastojakoa muutetaan. Samassa yhteydessä meille esiteltiin Suomen laatupalkintoa vuodelta 2008, jonka Helsingin kaupunginkirjasto oli julkisessa sarjassa voittanut. Nopealla silmäyksellä vaikutti siltä, että talossa oli ammattimaisesti selkeytetty muun muassa ydinprosessit ja niihin liittyvät tukitoiminnot. Onnittelut palkinnosta!

Musiikkioppilaitoksia koskevia päätöksiä tehtiin ja keskustelua käytiin hiukan laajemminkin. Valtuutettu Tero Tuominen oli tehnyt aloitteen, jossa kyseltiin kulttuurilaitosten nykyistä tasapainoisemman kehittämisen perään. Mikäli oikein ymmärsin, huoli kohdistui erityisesti alueelliseen tasapainoon ja musiikin – käytännössä musiikkioppilaitosten – väitettyyn yliedustukseen. Musiikkikoulujen osalta on huomattava, että opetus on lähinnä yksilöopetusta, joten se on kalliimpaa kuin monien muiden taideaineiden. Keskustelua oikeudenmukaisesta tukipolitiikasta on syytä jatkaa. Eri näkökulmat ovat tervetulleita.

Kohdeavustusten osalta nostan tässä esille kaksi hanketta, jotka on suunnattu hoitolaitosten ja vanhustenhuollon tarpeisiin. Toinen tarjosi laulua senioreille ja toinen tanssia hoitolaitoksiin. Valitettavasti jälkimmäinen produktio oli aloitettu jo vuonna 2007, joten se ei enää mahtunut kohdeavustusten piiriin. Kohdeavustuksia ei nimittäin ole tarkoitettu jatkuviin produktioihin, vaan kertaluonteisiin ja kokeileviin ideoihin. Avustusanomuksia tulee paljon, joten rajat on pakko asettaa.

Terveydenhuollon ja taiteen yhdistelmän kuitenkin soisi kukoistavan Helsingissä. Nykyään alkaa kokemusperäisen tiedon lisäksi olla myös kovaa tutkimustietoa, joka osoittaa henkisen ja fyysisen terveyden yhteyden. Esimerkiksi musiikin kuuntelun on osoitettu parantaneen aivoinfarktipotilaiden toipumista. Jollakin tavalla on saatava kulttuuri- ja terveyskentän voimat yhdistettyä terveydenhuollon ja vanhushuollon laadun parantamiseksi.