Näin itsenäisyyspäivän tienoille tulee jotenkin luontevasti funtsittua suomalaisia arvoja. Nyt niitä arvoja koetellaan rahoituskriisin muodossa. Samaan aikaan kun Irlannin avuksi kootaan tukipakettia, Brysselissä pohditaan miten jatkossa vältyttäisiin megaluokan rahoituskriiseiltä. Rahaliitto nitisee liitoksissaan, ja moni suomalainen pohtii ihan aiheellisesti menon järkevyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Sisäpoliittiset pisteet ropisevat persujen kassaan.

Uskaltaudun aluksi tieten tahtoen hieman impivaaralaiseksi, tosin Väinö Linnan hengessä. ”Työ kuuluu ihmiselle ku vaatteet päälle”, totesi Koskelan Jussi Pohjantähti-trilogian ensimmäisen osan alkumetreillä. Tämä periaate on ainakin jossain muodossaan kantanut näihin päiviin asti suomalaisessa etiikassa, jossa työn teko on yksi vahva arvo. Samaan seuraan mahtuvat hyvin ahkeruus, oikeudenmukaisuus ja rehellisyys. Ahkeralla työnteolla on oma toimeentulo ja maan vauraus rakennettu. Sopimuksiin, kädenpuristuksiin ja viranomaisiin on voinut luottaa.  Nämä yhdessä demokratian kanssa ovat turvanneet lain ja oikeudenmukaisuuden toteutumisen.

Pankkikriisin hoito sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa lyövät raivokkaasti korville kaikkia mainittuja periaatteita. Vastuuttomia riskejä ottaneiden pankkiirien voitot on pääosin yksityistetty mutta tappiot sosialisoitu. Kreikan virkamiehet ja poliitikot ovat valehdelleet muille EU-maille päin naamaa. Myös Irlanti ja todennäköisesti sekä Italia että Espanja ovat eläneet kuin pellossa. Suomi EU:n kuuliaisena sopimuksia kunnioittavana mallioppilaana on pitänyt kiinni budjettikurista ja toteuttanut aina hölmöimmätkin EU-direktiivit. Silti joudumme maksamaan muiden porsastelusta huikeita summia.

Pragmaattinen diplomi-insinööri sisälläni toki tunnustaa Kreikan ja Irlannin apupakettien tai suurten pankkien pelastusoperaatioiden tärkeyden. Veri olisi varmaankin roiskunut kahta kauheammin jos suurten liikepankkien olisi annettu dominonappuloiden lailla kaatua. Mutta touhu sopii silti todella raskaasti tavallisen ihmisen arvoja vastaan. Samalla takaraivossa sykkii jatkuvasti ajatus: Mitä seuraavaksi? Mihin tämä päättyy?

Brysselissä vahvistuvat samaan aikaan federalistiset äänenpainot. Monen EU-vaikuttajan suusta on viime aikoina kuultu ajatus, että Euroopassa on liian monta erilaista fiskaalista järjestelmää, mikä on markkinoille liian vaikea pala käsitettäväksi. Suomeksi sanottuna: Homma toimisi muuten, mutta kun ne perhanan jäsenmaat ovat niin erilaisia. Eihän tämmöinen peli vetele!

Reseptiksi tarjotaan siis jäsenmaiden budjettivallan kaventamista ja EU-vetoisen valvonnan lisääntymistä budjettikurin ylläpitämiseksi ja läpinäkyvyyden varmistamiseksi. Suomalainen tavis voisi tähän todeta, että reilut ja tasapuoliset säännöt olisivat ihan kiva juttu, mutta paljon tärkeämpää olisi niiden noudattaminen. Onhan EU:lla tähänkin mennessä ollut säännöstö, mutta harva on sitä noudattanut. Saksa vaati aikoinaan kasvu- ja vakaussopimusta, mutta heti kun vaikeudet osuivat sen omalle kohdalle, se vaati sanktioiden vesittämistä. Niin tehtiinkin, sillä kukapa olisi asettunut poikkiteloin EU:n suurimman talousmahdin eteen? Kuka tai mikä takaa sen, että näin ei jatkossakin tehdä?

Kaiken kaikkiaan voisi siis sanoa, että ainakin suomalaisesta näkövinkkelistä katseltuna meidän arvomme ja EU:n pragmaattiset toimet ovat ajautuneet kovaa kyytiä erilleen. Voisin kuvitella, että monessa muussa jäsenvaltiossa koetaan samoja tuntemuksia. Mikäli arvot ja toiminta ajautuvat liian kauas toisistaan, on ennemmin tai myöhemmin luvassa todellisia ongelmia koko EU:lle. Keskipitkällä tai pitkällä aikavälillä koko Unionin olemassaolo on vaarassa.