Das Lederhosenblog - suomalaisena Baijerissa

Viimeisimmät blogimerkinnät

Blogiarkisto

RSS-syöte

Laatua vai määrää?

Share |

Lauantai 26.2.2011 - Aleksi Päiväläinen


Torstain Hesari kysyi kaupunkilaisilta pitäisikö taiteen tapahtumien tuki jakaa laadun vai yleisömäärien mukaan. Tulokset jakautuivat aika tasan, kuitenkin siten että määrä voitti neljällä prosenttiyksiköllä (45 prosenttia). Kysymyksen asettelu on mielestäni liian yksinkertaistava, mutta ajatuksia herättävä.

On selvää, että taiteen laatu on vaikea määritellä. Yhdelle laatua edustaa kaupunginorkesterin sinfoniakonsertti, toiselle Kiasmaan ripustettu vagina ja kolmannelle rock-keikka Tavastialla. Toisaalta ei voi väittää, että laatu olisi täysin subjektiivinen määre. Varmaan jokaisen mielestä esimerkiksi Tapani Kansa on laadukkaampi laulaja kuin keskiyöllä karaokebaarissa satunnaisesti esiintyvä pubilaulaja (karaokesta löytyy myös aivan loistavia laulajia). En varmaan mene pahasti metsään, jos päättelen taiteen laadun olevan yleensä sidoksissa kulloinkin kyseessä olevaan taiteenlajiin. Kuvataiteilijat painivat muiden kuvataiteilijoiden kanssa, jazz-muusikoita verrataan toisiin jazz-muusikoihin, ja niin edelleen.

Määrä onkin helpompi juttu. Periaatteessa markkinataloudessa kysynnän ja tarjonnan pitäisi määrätä se mitä yleisölle näytetään. Mutta entäpä jos ei pärjää markkinoilla vaikka laatu olisi kuinka korkea? Tutkitaan hieman miten korkeakulttuurin rahoitus markkinatalouden ihmemaassa hoidetaan. Esimerkiksi maailman ehdottomaan kärkeen kuuluva New Yorkin Metropolitan-oopperan budjetti vuonna 2009 oli noin 280 miljoonaa dollaria. Tästä summasta julkinen tuki oli runsaat 3 miljoonaa, eli yhden prosentin suuruusluokkaa. Lahjoituksia kertyi yli 120 miljoonaa dollaria, mikä on reilusti yli 40 prosenttia tuloista.

Ei tietenkään olisi hullumpaa, jos Suomessa Kansallisooppera kykenisi keräämään vuodessa 40 prosenttia tuloistaan lahjoituksina. Mutta mistä mahtaisi pääomia riittää, jos 50 miljoonan budjetista 20 miljoonaa pitäisi kerätä lahjoittajilta vuosittain? Lipun hinta nousisi niin korkeaksi, että Suomesta ei löytyisi riittävästi maksukykyistä yleisöä. Kannattaa myös muistaa, että elitistisen korkeakulttuurin mekkana pidetyssä oopperassa kävi esimerkiksi vuonna 2009 noin 260 000 ihmistä. Nuppiluku on mielestäni niin iso, että ihan marginaalista ei voida puhua.

En väitä, että kulttuurin rahoitusrakenteissa ei olisi mitään korjattavaa. Mainitussa Hesarin artikkelissa Live Nationin Risto Juvonen nosti esiin korkeakulttuurin sekä popin ja rockin eriarvoisen aseman. Kieltämättä perinteinen teatteri, klassinen musiikki ja museot ovat julkisen rahan saamapuolella paremmassa asemassa kuin pop ja rock. Toisaalta näin pitää ollakin, sillä jälkimmäinen on yksityisestä rahasta kilpailtaessa vahvemmilla. Ehkä suomalaisen rahoitusrakenteen suurin ongelma ei ole niinkään tiettyjen taiteenalojen suosiminen vaan rahan ohjaaminen liiaksi perinteisiin instituutioihin ja toimintamalleihin. Instituutiossakaan ei sinänsä ole mitään pahaa, jos se vaan pystyy muuttamaan toimintamallejaan. Otetaan esimerkiksi musiikkiopistojärjestelmä, joka on perinteisesti keskittynyt laajaan oppimäärään ja sitä kautta hyvätasoisten ammattilaisalkujen tuottamiseen. Pitäisikö painopistettä siirtää enemmän yleisen oppimäärään ja kasvatukselliseen toimintaan?

Usein laadukkaan korkeakulttuurisen taiteen ajatellaan tarkoittavan pientä, marginaalista ja jotain epämääräistä ”postmodernia”, jonka kuluttajat löytyvät pienistä alakulttuureista. Tähän viittasi Hesarin jutussa Perussuomalaisten Arto Välikangas, joka linjasi että veronmaksajien rahaa ei hirveästi kannata pistää marginaalisen alakulttuurin tukemiseen. ”Taide on suuria massoja varten, jos sitä massojen varoilla kustannetaan”.

Sellaista tilannetta, jossa julkisilla varoilla tästä maailman tappiin asti tuettaisiin tyhjille saleille tuotettua taidetta, ei tietenkään saa syntyä. Jos yleisö katoaa, katoaa myös oikeutus tukien jakamiselle. Mutta ei voida lähteä siitä, että vain yleisöä keräävät tapahtumat olisivat oikeutettuja tukeen. Uuden kulttuurin kehittymiselle ja kulttuurin monimuotoisuudelle olisi tuhoisaa, mikäli kaikki pienimuotoinen ja kokeileva taide tukahdutettaisiin. Pikemminkin olisi ajateltava niin, että laaja ja aktiivinen kokeileva kulttuurikenttä synnyttää jatkuvasti uusia ilmiöitä, joista pieni osa jää elämään mutta suurin osa kuolee pois.

Jotta kuitenkaan ei jäisi epäselväksi mihin julkinen valta Helsingissä oikeasti panostaa, vilkaistaan muutamia keskeisiä budjettilukuja. Helsingin kaupungin menot vuonna 2011 ovat noin 4,15 miljardia euroa. Tästä kulttuurikeskuksen, kaupungin museoiden sekä kaupunginorkesterin menot ovat runsaan 60 miljoonan euron luokkaa. Tämä on noin 1,5 prosenttia koko budjetista. Kaikesta kulttuurirahasta kulttuurikeskus ohjaa muille kuin pysyville instituutioille runsaan 2 miljoonan euron verran rahaa. Tämä puolestaan on kaupungin budjetista noin 0,05 prosenttia. En kutsuisi näitä summia muuta kuin marginaalisiksi. Kehotan perussuomalaisten edustajia tutustumaan kulttuurin rahoitukseen muutenkin kuin perstuntumalla.

Avainsanat: kulttuuri, rahoitus, korkeakulttuuri, insituutiot, alakulttuuri


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini