Kevään 2011 hallituksen synnytystuskat olivat varsin kivuliaat. Lopulta saatiin tulos, johon kukaan ei tainnut olla erityisen tyytyväinen, mutta pitihän maahan hallitus saada. Silloin veikkasin, että kepun ollessa oppositiossa hallituksella olisi hyvät edellytykset toteuttaa kunta- ja soteuudistus. Pieleen meni. Parasta mitä hallitus ennen seuraavia eduskuntavaaleja voisi tehdä, olisi rakentaa laaja puoluerajat ylittävä yhteisymmärrys tavoitteista ja keinoista, jotta nyt tehty sinänsä ansiokas työ ei menisi vaalien mukana viemäristä alas.

Alku näytti lupaavalta. Hallitusohjelmaan kirjattiin niin kuntauudistus kuin sosiaali- ja terveydenhuolon palvelurakenteiden järkeistäminen.

Alkuinnostuksen jälkeen alkoi uudistuksen vesittäminen. Erityisesti demarien irtisanoutuminen pakkoliitoksista taisi vetää suuren osan mattoa hallituksen jalkojen alta. Oliko syynä puolueen yleinen persupelko vai ehkä joidenkin avainhenkilöiden henkilökohtaiset huonot kokemukset? Mene ja tiedä, joku sisäpiiriläinen varmaan pystyisi valaisemaan asiaa paremmin. Oli miten oli, ilman pakkoa kuntien määrä vähenee tulevaisuudessakin tuskallisen hitaasti. Vuonna 1945 kuntia oli 542 ja vuonna 2014 arviolta 315. Keskimääräinen vähenemistahti on siis ollut noin 3,24 kuntaa vuodessa. Tällä vauhdilla järkevä sadan kunnan maksimimäärä saavutetaan siis suunnilleen vuonna 2080. Jos luoja suo, vietän kyseisen vuoden keväällä 98-vuotispäiviäni.

Olisi kuitenkin mukavaa, jos jotain saataisiin tehtyä jo tämän vuosikymmenen aikana. Torstain A-talkissa ministeri ja sote-ryhmän puheenjohtaja puolustivat tehtyä esitystä. EKSOTE:n Pentti Itkonen puolestaan ei juuri säästellyt sanojaan esitystä arvostellessaan. Katsoimme ohjelmaa vaimoni kanssa, ja vaikka meitä oli kaksi diplomi-insinööriä miettimässä, esitetty hallintorakenne ei auennut. Jotenkin näin se meni:

Ensisijainen vastuu on sote-alueella. Osavastuu voi kuitenkin olla perustason alueella, joihin vähintään 20 000 ja enintään 50 000 asukkaan kunnat voivat kuulua. Ministeriön luvalla perustaso voi vastata osin myös erikoissairaanhoidosta. Sote-alueet perustuvat maakuntien keskuskaupunkeihin, mutta voivat perustua myös kuntayhtymään, jos sitä kannattaa puolet kunnista, joissa on vähintään kaksi kolmasosaa asukkaista.

Otin tähän mukaan kuvankin, jolla työryhmän puheenjohtaja yritti selventää sekavuutta. Alkuperäisen tavoitteen mukaista yksinkertaista kaksiportaista mallia on kuvasta hankala löytää.

Kokonaan oma lukunsa ovat sitten perustuslailliset ongelmat, joihin nyt esitetty malli ilmeisesti väistämättä törmää. Tästä on turha arvostella sen paremmin perustuslakia kuin valtiosääntöasiantuntijoitakaan. Vika ei edelleenkään ole peilissä, jos nenä näyttää vinolta.

Sinänsä tilanteesta on turha syytellä ketään, sillä asia on aivan liian tärkeä uhrattavaksi vaalitaktiikan alttarille. Jotta vaalikausi ei valuisi hukkaan, hallituksen olisi ehkä parasta pyrkiä varmistamaan jatkuvuus myös kevään 2015 jälkeen. Onnistuisiko tämä parhaiten esimerkiksi parlamentaarisen valmistelukomitean voimin? Vanhanaikaista, hidasta ja pitkästyttävää? Ehkä, mutta ei nykymenollakaan valmista taida tulla. Olisiko eri osapuolten mahdollista kaivautua ylös poteroistaan ja tarkastella avoimin mielin niin kotikunta-maakuntamalleja, pakkoliitoksia kuin kuntayhtymiäkin?

Kaikesta huolimatta nyt taitaa olla aika unohtaa ainakin hetkeksi sotet kuntauudistuksineen ja keskittyä joulukuusen himmeleihin. Lämmintä ja rauhaisaa joulun aikaa kaikille!