Viime perjantain (25.8.) Hesarin vieraskynässä toimittaja Mari K. Niemi nosti esille poliittisilta johtajilta vaadittavat uudet taidot. Nykyaikainen poliittinen johtaja on kyvykäs mediasuhteiden luoja, hankkii puolueelleen suotuisaa julkisuutta ja puhuttelee puolueen tavoittelemia ryhmiä. Perinteiset kriteerit kuten ministerikokemus ja yhteiskunnan laaja tuntemus ovat siirtyneet toissijaisten kriteerien joukkoon. Jos näin tosiaan on, kannattaa pysähtyä hetkeksi pohtimaan kärkipoliitikkojen todellista vaikutusvaltaa maan asioihin.
Viime perjantain (25.8.) Hesarin vieraskynässä toimittaja Mari K. Niemi nosti esille poliittisilta johtajilta vaadittavat uudet taidot. Nykyaikainen poliittinen johtaja on kyvykäs mediasuhteiden luoja, hankkii puolueelleen suotuisaa julkisuutta ja puhuttelee puolueen tavoittelemia ryhmiä. Perinteiset kriteerit kuten ministerikokemus ja yhteiskunnan laaja tuntemus ovat siirtyneet toissijaisten kriteerien joukkoon. Jos näin tosiaan on, kannattaa pysähtyä hetkeksi pohtimaan kärkipoliitikkojen todellista vaikutusvaltaa maan asioihin.
Esimerkkinä uudesta kehityksestä toimittaja Niemi nosti esille demarien puheenjohtavalinnan. Vaikka tarjolla olisi ollut huomattavasti kokeneempia ja karaistuneempia nimiä, valinta osui nuoreen Jutta Urpilaiseen. Perinteisin kriteerein mitattuna kärkeen olisivat kiilanneet Tuomioja tai Filatov.
Juttua lukiessani en voinut välttyä ajattelemasta BBC:n tuottamaa ”Kyllä, herra ministeri” - sarjaa. Kyseinen pätkä kuuluu mielestäni poliittisen satiirin ja komedian ehdottomaan kärkikastiin. Sarjassa uunituore, uusia ideoita pulppuava ministeri joutuu virkamiestensä, erityisesti kansliapäällikkönsä kasvattamaan byrokratian viidakkoon. Viidakko hyydyttää tarmokkaan ministerin uudistusinnon ja virkakoneisto saa jatkaa rauhaisaa eloaan entiseen malliin.
Eräänä päivänä kansliapäällikkö määrittelee ministerille tämän tehtävänkuvan: ”Muistakaa, että ministerillä on kolme tehtävää. Yksi: Ajaa oman hallinnonalansa ehdotuksia läpi hallituksessa ja alahuoneessa. Kaksi: Huolehtia oman ministeriönsä rahoituksesta valtion budjetissa. Kolme: Selittää lehdistölle ja yleisölle epäonnistuneet projektit parhain päin.” Ministeri: ”Kuka sitten johtaa ministeriötä!?” Tähän kansliapäällikkö vastaa: ”Hyvä ministeri, minä johdan!”
En väitä, etteivätkö Suomessa ministerit johtaisi ministeriötään. Oleellista on kysyä, millä kriteereillä valinnat jatkossa erityisesti valtakunnan ykköspaikoille tehdään. Kun suuntaus on presidentin vallan karsimisesta kohti hallituksen vallan kasvattamista, pääministerin vastuu niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina tullee edelleen kasvamaan. Jos tälle – tai muille vastuullisille ministeriposteille – paikalle valitaan ensisijaisesti mediataitojen ja ulkoisten ominaisuuksien perusteella, niin miten käy asiaosaamiselle tai johtajataidoille? Tokihan asiansa osaava johtaja voi olla myös loistava esiintyjä, mutta saattaa myös olla että nämä ominaisuudet eivät mahdu samaan henkilöön lainkaan.
Kansanvallan kannalta on oleellista, että kansan valitsemilla vallankäyttäjillä on myös todellisuudessa langat käsissään, ei pelkästään mediassa kansikuvapoikana tai –tyttönä. Sen varmistamiseksi on syytä saada politiikan johtopaikoille vahvoja asiaosaajia tulevaisuudessakin. Kyllä todellisen vallan aina joku ottaa. Jos se ei ole poliitikko, niin sitten virkamies.
P.S. Juttu löytyy täältä:
http://www.hs.fi/paakirjoitus/artikkeli/Puoluejohtoon+ei+nousta+entisin+ev%C3%A4in/1135238103018
