Alahuhta nosti esille kolme kehityskärkeä, jotka osuivat suoraan naulan kantaan. Lyhyesti sanoen: Opiskelijat keskiöön, turha byrokratia pois tutkimuksen tieltä, kansainvälinen verkosto kuntoon. Kommentoin tässä opiskelijan näkökulmasta erityisesti kahta ensimmäistä kohtaa.

Opiskelijoiden sisäänottoja on vuodesta toiseen kasvatettu ilman, että resursseja olisi lisätty. Arkijärjellä pitäisi pystyä ymmärtämään, että tulokset eivät voi tällä tavoin pysyä hyvinä. Raha ei kuitenkaan ratkaise kaikkea. Maailman parhaissa yliopistoissa (esimerkiksi Harvard) menestyksen keskeinen avain on opiskelun ja oppimisen kulttuuri. Professorille opettaminen on tärkeää ja oppilaan hyvä menestys kunnia-asia. Opetukseen liittyy vahva henkilökohtainen ohjaus, jolloin kukaan ei pääse häviämään massaan. Suomalaisessa yliopistossa tilanne on helposti se, että opettajat ovat opettavinaan ja opiskelijat leikkivät oppineensa jotain. Kärjistäen: todellisuudessa merkittävin osa energiasta kuluu prujaukseen ja hätäiseen tärppien ulkoa opettelemiseen.

Opettajilta ei kuitenkaan voi vaatia panostamista opetukseen, jos heille ei anneta siihen mahdollisuutta. Jokainen TKK:n opiskelija tuntee nahoissaan kuinka opettajien aikaa käytetään täysin turhaan. Professoreista on tehty rahanruinauksen ammattilaisia, vaikka heidän pitäisi olla tieteen ammattilaisia. Erilaiset työryhmät, hallinnon hankkeet ja paperinpyöritys ovat johtaneet siihen, että opetuksen suunnitteluun ja kehittämiseen tai diplomitöiden ohjaukseen ei aikaa jää.

Eittämättä kansainvälistymisessäkin on paljon tekemistä. Mutta pelkästään jo kaksi ensimmäistä kohtaa kuntoon laittamalla on nähdäkseni saavutettavissa paljon. Kun koko yliopistoyhteisölle annetaan sekä aikaa että rahaa toteuttaa perustehtäväänsä, olemme jo ottaneet aimo askeleen kohti kärkeä.