Tiistaiaamun Hesari toi elokuvan ystäville suruviestin: Bristol on piakkoin poistumassa keskuudestamme. Samalla häviää jälleen yksi palanen elokuvahistoriaa. Bristolin tarina ei ole millään tavalla ainutlaatuinen, mutta se sinnitteli merkittävästi pidempään kuin monet muut, jo takavuosina unholaan painuneet teatterit.
Tiistaiaamun Hesari toi elokuvan ystäville suruviestin: Bristol on piakkoin poistumassa keskuudestamme. Samalla häviää jälleen yksi palanen elokuvahistoriaa. Bristolin tarina ei ole millään tavalla ainutlaatuinen, mutta se sinnitteli merkittävästi pidempään kuin monet muut, jo takavuosina unholaan painuneet teatterit.
Minulle Bristol oli 90-luvun lopulla vavahduttava kokemus. Yläasteikäisenä teininä kaikkein siisteintä oli saada paikat Bristolin parven keskeltä ykkösriviltä, joka tuohon aikaan tarjosi Stadin parhaat valkokangasnäkymät. Sitten tulivat Tennari ja Kinopalatsi, jotka alkoivat kaataa pienempiä nappuloita pois pelikentältä, niiden joukossa muun muassa Forumin ja Bio Cityn, jotka henkilökohtaisesti muistan. Tämä on tietysti vain jäävuoren huippu, sillä Helsingin historiasta voi lukea, kuinka kymmenet pienet teatterit ovat kaatuneet suurten kaupallisten teattereiden paineessa.
Nykyäänkin olen kokenut Bristolin paljon kodikkaammaksi kuin vaikkapa tekniikaltaan korkeatasoisen mutta hieman kylmän ja kolkon Tennispalatsin.
Kaikeksi onneksi meillä on vielä sellaisia toimijoita kuin Maxim tai Kino Engel, joista varsinkin jälkimmäinen tarjoaa vaihtoehtoja Hollywoodin suuren mittakaavan rainoille. Vaikka Engelin salin vanhanaikaiset penkit ovat hieman epämukavat, mikään ei silti voita sitä tunnelmaa, jonka Helsingin sydämessä sijaitseva pieni teatteri pystyy luomaan. Leffan jälkeen on mukava tehdä pieni kävelylenkki Senaatintorin kortteleissa ja pysähtyä kahville Cafe Engeliin – tai ainakin oli siihen asti kunnes Kiseleffin talo meni remonttiin. Nyt kuppila täytyy etsiä Espalta, Yliopistokadulta, näiden välimaastosta tai sitten Krunikasta. Mutta Kino Engel sentään on entisellä paikallaan.
Maxim taas on pystynyt profiloitumaan muun muassa ulkomaisen laatuoopperan ja -teatterin esittäjänä, mikä on varmasti tuonut aivan uudentyyppistä yleisöä elokuvateatteriin. Tosin on myönnettävä, että tällöin itse elokuva taiteenlajina jää väkisin sivurooliin.
Edellä mainituista valopilkuista huolimatta elokuvien vakiotarjonta Helsingissä tuntuu melko kapealta ja yksipuoliselta. Erilaisten festivaalien rooli on siksi korostunut, ja valtavirran ulkopuolisia elokuvia etsivän pitää olla tarkkana jos haluaa nähdä oman suosikkinsa esimerkiksi Rakkautta ja anarkiaa -viikoilla. Mutta tämäkään ei ratkaise yhtä perusongelmaa: laadukkaiden mutta hitaasti katsojia keräävien elokuvien esityselinkaaren pitäisi olla riittävän pitkä, pidempi kuin 2-4 viikkoa. Voisiko vastaus tähän olla kivijalassa toimiva korttelikino, joka lähikaupan tai -kuppilan tavoin toisi palvelun omaan kaupunginosaan kivenheiton päähän kotoa? Onko Helsingin kokoisessa kaupungissa yleensä sitä kriittistä massaa, joka vaaditaan riittävän kysynnän aikaansaamiseksi?
Suomessa käydään elokuvissa selvästi vähemmän kuin muissa Pohjoismaissa. Samoin esityspaikkoja on keskimääräistä vähemmän. Esimerkiksi Ruotsissa on asukkaita elokuvasalia kohti noin puolet siitä määrästä mitä Suomessa (Suomi noin 16700 as./elokuvasali vs. Ruotsin 8700 as./elokuvasali). Voisi siis kuvitella, että ainakin periaatteessa markkinapotentiaalia olisi olemassa. Olen itse asiassa kerran nähnytkin erään yrittäjän ajatuksia korttelikinosta.. Tässä konseptissa Korttelikinoon oli yhdistetty olohuonetyyppinen ravintola, baari tai kahvila ja anniskelu ja ruokailu voisivat tapahtua myös elokuvasaleissa. En tiedä onko bisnesmalli ottanut tuulta siipiensä alle. Toivon kuitenkin, että Helsingin korkea hintataso ja erityisesti terveysviranomaisten todella nihkeä asenne yrittäjyyteen eivät tappaisi uusia raikkaita ideoita.
