Näin männäviikolla Kansallisteatterin Willensaunassa ilmastonmuutosta käsittelevän Globen uupuneet -näytelmän. Erinomainen näytelmä herätti ajatuksia niin ilmastonmuutoksesta kuin taiteen merkityksestä laajemminkin. Hyvä taide voi tosiaan saada ihmisen ajattelemaan.
Näin männäviikolla Kansallisteatterin Willensaunassa ilmastonmuutosta käsittelevän Globen uupuneet -näytelmän. Erinomainen näytelmä herätti ajatuksia niin ilmastonmuutoksesta kuin taiteen merkityksestä laajemminkin. Hyvä taide voi tosiaan saada ihmisen ajattelemaan.
Globen uupuneet tasapainoili taitavasti syyllistämisen ja rakentavan optimistisen tulevaisuudenuskon välillä. Kuvittelisin suurimman osan yleisöstä tunteneen ainakin jonkinmoisen piston sydämessään, kun näyttelijä Jussi Lehtonen sormeaan heristäen muistutti miten suuren osan länsimaiset hyvinvoivat ihmiset maailman luonnonvaroista käyttävät. Diplomi-insinöörin sydäntäni lämmitti myös se, kuinka lyhyessä ajassa onnistuttiin käymään läpi tärkeimpien teknisten keksintöjen historia viimeisen 400 vuoden ajalta. Tosin samalla turhan kevyesti sivuutettiin se tosiasia, että teknologia on näiden vuosisatojen aikana tuonut myös objektiivista hyötyä ja hyvinvointia. Mutta näytelmän perusviesti oli mielestäni aivan oikea: Pelkkä teknologinen edistys ei tuo ratkaisuja ihmiskunnan ongelmiin, myös arvojen ja asenteiden on kehityttävä. Teknologia samanaikaisesti sekä ratkaisee että aiheuttaa ongelmia. Globen uupuneissa tarina päättyi onnellisesti, sillä siinä ihmiskunta saatiin kääntymään oikeaan suuntaan.
Pohditaan sitten hetki taiteen merkityksellisyyttä. Globen uupuneet herätti katsojat omakohtaisella tasolla pohtimaan tämän hetken ehkä kuuminta globaalia yhteiskunnallista kysymystä, ilmastonmuutosta. Perusluonteeltaan vakava, mutta huumorilla taidokkaasti höystetty perusviesti tuli varmasti koko yleisölle selväksi. Näin ollen näytelmä oli eittämättä yhteiskunnallisesti kantaa ottava, merkityksellinen ja arvokas taide-elämys.
Entäpä jos sama asia olisi ilmaistu jollain abstraktimmalla tavalla, kuten kubistisen maalaustaiteen tai fuusiojazzin keinoin? Voisin lyödä vetoa, että valtaosalle viesti ei olisi mennyt perille. Ehkäpä ainoastaan itse taiteilija olisi oivaltanut teoksensa sanoman. Teos olisi varmasti edelleen ollut merkityksellinen tekijälleen, mutta olisiko se ollut taiteena edelleen yhtä arvokas kuin vähemmän abstrakti mutta ymmärrettävämpi kilpaileva versio?
Jos lähtökohdaksi otetaan taidetta taiteen vuoksi -periaate, vastaus on tietenkin kyllä. Tällöin taiteella on oma itseisarvonsa, joka on riippumaton sen välinearvosta. Tilanne on analoginen tieteellisen perustutkimuksen kanssa, joka pyrkii selvittämään asioiden ja ilmiöiden syitä tiedon itsensä vuoksi.
On selvää, että vapaassa yhteiskunnassa on oltava taiteen tekemisen vapaus (samoin kuin tieteen ja tutkimuksen vapaus). Ainoastaan näin voidaan taata, että taide kehittyy ja kykenee esimerkiksi kritisoimaan vallanpitäjiä, kuten näyttämöillä on jo vuosisatojen ajan tehty. Toisaalta taiteilijan pitää mielestäni myös kyetä kommunikoimaan työnsä yleisölle sen ymmärtämällä tavalla. Näin taide säilyttää yhteytensä yleisöön ja säilyy elävänä. Siinä mielessä taidetta taiteen vuoksi -ajattelu pitkälle vietynä ei mielestäni ole hedelmällistä, vaan saattaa jopa ajaa taiteen merkityksettömään marginaaliin.
Verrattuna tieteilijöihin taiteilijoilla on muuten ainakin periaatteessa käytettävissään vahvempi keino tulla kuulluksi, nimittäin tunteet. Jo Aristoteles hoksasi, että viesti menee paremmin perille jos se nojaa tiedon lisäksi myös tunteisiin. Taiteilijoilla jos kenellä pitäisi olla hallussaan taito vaikuttaa ihmisen tunteisiin. Kannustan kaikkia luovan alan ammatinharjoittajia käyttämään tätä mahdollisuutta täysimääräisesti hyväkseen, provosoimaan sekä herättämään ajatuksia ja keskustelua!
