Mikäli persujen kulttuuripoliittinen taktiikka on luotu All publicity is good publicity -hengessä, he ovat onnistuneet äärimmäisen hyvin, siinä määrin näkyvän kulttuurikeskustelun heidän vaaliohjelmansa on saanut aikaan. Sisällön puolesta persuja voi kiittää lähinnä suorasanaisuudesta ja rehellisyydestä, ei juuri muusta.
Mikäli persujen kulttuuripoliittinen taktiikka on luotu All publicity is good publicity -hengessä, he ovat onnistuneet äärimmäisen hyvin, siinä määrin näkyvän kulttuurikeskustelun heidän vaaliohjelmansa on saanut aikaan. Sisällön puolesta persuja voi kiittää lähinnä suorasanaisuudesta ja rehellisyydestä, ei juuri muusta.
On helppo olla samaa mieltä siitä, että ”Suomalaisuuden arvo tai merkitys ei ole kadonnut 2000-luvun globaalissa maailmassa”. Ei voi myöskään kiistää, että ”Terve kansallisylpeys on kansakunnalle yhtä tärkeää kuin terve itsetunto yksittäiselle kansalaiselle”.
Huolestuttavaksi vaaliohjelma menee siinä vaiheessa, kun aletaan määritellä historiantuntien sisältöä. Henkilökohtaisella tasolla olen ylpeä suomalaisten saavutuksista ja siitä, että olemme vaatimattomista lähtökohdista huolimatta hyvinvoiva ja moderni valtio. Paljon omaa työtä ja tahtoa on vaadittu menestyksen saavuttamiseksi. Henkseleiden paukuttelun lomassa on kuitenkin muistettava, että yksin olemme harvoin jos koskaan pärjänneet. Rauhan töissä taloudellinen menestyksemme on aina rakennettu kansainvälisillä vientimarkkinoilla. Sodan synkkinä hetkinä olemme usein saaneet ratkaisevaa apua ulkomailta - kuten esimerkiksi jatkosodan ratkaisutaisteluissa vuonna 1944 tapahtui.
Luonnollisesti jokaisen suomalaisen yleissivistykseen kuuluu tuntea perusteet muun muassa Kalevalasta, sotahistoriasta ja tunnetuista taitelijoistamme. Oppituntien sisällön määrittely ei kuitenkaan kuulu poliitikoille kuin korkeintaan Putinin Venäjällä ja Kiinassa.
Entäpä sitten suomalainen taide? Perussuomalaisten käsittelyssä suomalainen kulttuuriperinne on typistynyt lähinnä kultakauden suuriin nimiin. Arkkitehdeistä kansallisromantiikan edustajat Gesellius, Saarinen ja Lindgren varmaan täyttäisivät persukriteeristön, mutta modernisti Eero Saarinen saattaisi jo jäädä vilttiketjuun. Entä miten kävisi Raili ja Reima Pietilälle, Dipolille ja Mäntyniemelle? Entä mihin mahtuisi Marimekko-kuosi?
Henkilökohtaisesti voin tunnustautua Sibelius-, Gallen-Kallela- ja Edelfelt-faniksi. Yleensä käynkin mieluummin Ateneumissa kuin Kiasmassa. Taidetta ei kuitenkaan voi ruveta vain museoimaan. Muuten päädymme samaan kuin keskiajan munkit, joiden mielestä oppineiden tärkein tehtävä oli etsiä ja säilyttää vanhaa. Uutta ei tarvinnut keksiä, kaikki oli jo olemassa, se piti vain löytää. Varmasti tuttua ja turvallista, mutta pidemmän päälle tyhmistävää.
P.S. Jotta suuruusluokat eivät unohtuisi, kannattaa muistaa, että julkinen kulttuurituki suuntautuu varsin voimakkaasti perinteisiin instituutioihin ja vakiintuneisiin toimintamuotoihin (ks. blogini 26.2.2011). Siinä mielessä persu voi nukkua yönsä hyvin; Tekotaiteellisiin postmoderneihin kokeiluihin ei kovin paljon julkista rahaa laiteta.
