Irlantilaisessa mytologiassa sateenkaaren päässä saattaa odottaa kulta-aarre. Kuitenkin vain poikkeuksellisen onnekas henkilö voi löytää sen. Suomen vakuustoilailua seuratessa ei voi välttyä ajatukselta, että mekin olemme nyt etsimässä epätoivoisesti sateenkaaren päätä. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä sekin mahdollisuus, että sitä ei ikinä löydy.

Kun uutinen Kreikan käteisvakuuksista julkistettiin, näytti että aarre oli tosiaan löytynyt. Mutta ainakin omaan pessimistiseen suomalaiseen mieleeni hiipi välittömästi epäilys: Miten meitä nyt vedätetään? Alusta alkaen oli vaikea kuvitella muiden EU-maiden suostuneen Suomen ja Kreikan väliseen järjestelyyn, vaikka valtiovarainministeri kovasti muuta vakuutteli. Ja pianhan kävi selväksi, että mistään ei ilmeisesti ollut sovittu. Tai ehkä oli viime hetken neuvotteluissa sorvattu EU:lle tyypillisiä ympäripyöreitä sanamuotoja, joiden avulla ajateltiin antaa sisäpoliittista tukea yhden jäsenmaan hallitukselle. Ja onhan EU:ssa toki aiemmin katsottu läpi sormien monenlaisia ”erityisehtoja” ja sopimusrikkomuksia, erityisesti kun kyseessä on ollut iso jäsenmaa. Joka tapauksessa Kreikan ehdotus kylmästä käteisestä Suomelle oli ymmärrettävästi liikaa monille EU-maille. En ole täysin voinut välttyä ajatukselta, että tarjoamalla oma-aloitteisesti sinisilmäisille suomalaisille liian herkullista sopimusta ovelat kreikkalaiset saivat muut EU-maat takajaloilleen ja sinivalkoiset vakuusaikeet torpattua.

Suomalaisten vakuusinnossa lienee kaksi keskeistä tekijää, joilla on itse asiassa yksi yhteinen nimittäjä. Tämä nimittäjä on Timo Soini, jonka vastuuton varjo lankeaa hallituksen ylle paljon suurempana kuin puolueen koko edellyttäisi. Persujen pelko sai demarit vaatimaan vaaleissa vakuuksia niin näyttävästi, että hallituksessakaan tästä ”kynnyskysymyksestä” ei ole voitu peräytyä. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että Urpilainen on itse asiassa tehnyt Soinin puolesta ensiluokkaista työtä ajamalla hallituksen sisä- ja ulkopoliittiseen nurkkaan. Miekka, jolla perussuomalaiset piti torjua, onkin osoittautunut kaksiteräiseksi. Ankaran hallitusväännön jälkeen Kataisella taas ei ole juuri ollut muuta mahdollisuutta kuin suostua SDP:n vaateisiin. Urheasti hän on hallituksen yhtenäisyyttä julkisuudessa puolustanut. Ei käy kateeksi Jyrkiä.

Kaiken kaikkiaan tilanne alkaa saada siinä määrin koomisiakin piirteitä, että voisi naurattaa jos itse asia ei olisi vakava. Suomi on tuhlannut hirvittävästi poliittista voimaa taisteluun, jota ei todennäköisesti voida voittaa, ja jonka voitolla olisi parhaimmillaankin pieni merkitys. Pienen pohjoisen maan EU-paukut pitäisi satsata ongelmien ratkaisuun, ei niiden aiheuttamiseen. Miten esimerkiksi jatkossa suhtaudutaan euromaiden välisiin kilpailukykyeroihin, eli onko yleensä mahdollista ylläpitää yhteistä valuutta-aluetta, jossa eri maiden väliset rakenteelliset erot ovat huimat? Jos nykyisistä euromaista halutaan pitää kiinni, muodostetaanko yhteinen finanssipolitiikka? Vai näytetäänkö ovea hulttiomaille ja muodostetaan nykyistä pienempi mutta kestävämpi valuutta-alue? Otetaanko käyttöön yhteisiä rahoitusinstrumentteja kuten eurobondeja? Näihin kysymyksiin tuskin kenelläkään on antaa lopullista viisautta, mutta valtiovarainministeriön ja hallituksen pitäisi alkaa rämpiä ylös vakuussuosta ja paneutua näihin kysymyksiin.

Irkkutarinoissa muuten sateenkaaren päässä olevaa kulta-aarretta vartioi vanha parrakas kääpiö nimeltään Leprechaun. Tällä ovelalla veijarilla on käsissään kaksi kolikkoa. Toinen kolikko palaa aina käytön jälkeen takaisin lompakkoon, toinen puolestaan muuttuu tuhkaksi. Ehkä kreikkalaiset ovat ottaneet tästä mallia. Toisen käden rahalla maksetaan omien kansalaisten kulutusjuhla, toinen annetaan ulkomaisille velkojille. Arvatkaa mitä jää käteen Suomelle?