Parisen viikkoa sitten silmiini sattui mielipidekirjoitus Hesarissa peruskoulun digitalisoimisesta. Suomalainen peruskoulu on kuulemma jäänyt niin pahasti kelkasta, että emme pian enää kelpaa 2010-luvun peruskoulun mallimaaksi. Innostuin kirjelmöimään takaisin mielipidesivulle ja poikkeuksellisesti juttu meni vielä läpikin. Aihe tuntui kansalaisia kiinnostavan, sillä muitakin vastineita asian tiimoilta julkaistiin seuraavien päivien aikana.

Kirjoitin seuraavaa (julkaistu Hesarissa 6.10.):

Teknologiausko leimaa ajoittain keskustelua peruskoulun kehittämisestä. Tällöin kuitenkin ajaudutaan helposti sivuraiteille, kun sisältöjen ja toimintatapojen sijaan keskustellaan koululaisten käytössä olevista
vempaimista. Tähän sortuu myös Mikko Ripatti (HS 28.10.) asettaessaan nykyaikaisen peruskoulun kehittämisen keihäänkärjeksi oppimateriaalien digitalisoinnin ja uudet taulutietokoneet.

Varsinkin ICT-järjestelmiä ja konsultointia tarjoavat yritykset lienevät innoissaan uusista ansaintamahdollisuuksista. Veronmaksajana ja isänä olen kuitenkin ensisijaisesti kiinnostunut lasten oppimisesta, en käytössä olevista teknisistä laitteista. Ensisijaisen tärkeää olisi käydä analyyttistä keskustelua tietoyhteiskunnassa vaadittavista tiedoista ja taidoista sekä erilaisista oppimistavoista. Mikäli digitaaliset oppimateriaalit tukevat oppimistavoitteiden saavuttamista, niiden käyttö on perusteltua. Toisinaan voi kuitenkin olla tarkoituksenmukaisempaa käyttää perinteisiä painettuja oppikirjoja. Tekniikan käyttö ei saa olla itsetarkoitus.

Syksyn alussa suoritin LUT:ssa innovaatiojohtamista käsittelevää kurssia (Technology and Innovation Management), jonka harkkatyön aihe oli E-kirja innovaationa. Samalla tuli pohdittua tavallista perusteellisemmin digitaalisen ja painetun paperin eroja. E-kirjan ehkä kiinnostavimmaksi ominaisuudeksi osoittautui mielestäni samankaltaisuus analogisen esi-isänsä kanssa. Sen suunnittelussa ei edes ole pyritty luomaan mitään uutta, vaan päinvastoin on haluttu tarjota kuluttajalle mahdollisimman perinteinen lukukokemus. Lopputulos on, että loppukäyttäjälle E-kirjan tarjoama ainoa etu painettuun kirjaan verrattuna on keventynyt lomalukukassi. Oppimateriaalien lukulaitteeksi en sitä missään tapauksessa haluaisi, sillä ainakin itselleni oleellinen osa asian oivaltamista ja sisäistämistä on asian pohdinta alleviivaamalla, piirtämällä ja muistiinpanoja tekemällä. Ainakaan nykyisin markkinoilla olevat digilukulaitteet eivät tähän taivu.

Toinen havaintoni on, että ainakin yliopistomaailmassa digitaaliset oppimateriaalit ovat liian usein näkyneet opiskelijoille heikentyneenä laatuna. Joskus muinaisina 2000-luvun alun teekkarivuosinani opettajat tekivät vielä paperisia prujuja. Lähes 10 vuotta myöhemminkin saatan vieläkin kaivaa esiin esimerkiksi kansantaloustieteen perusteiden erinomaisesti jäsennellyt ja perusteelliset prujut. Sittemmin on vähitellen siirrytty käytäntöön, jossa loppumattomat hätäisesti kyhätyt powerpoint-kalvot muodostavat luentojen rungon.

Hyvä opetus ei aina ole välineistä kiinni. Yksi TKK-aikani parhaista kursseista oli Termodynamiikan perusteet, jossa proffa veti koko luentosarjan läpi liitutaululla. Selkeä ja rauhallinen eteneminen antoi aikaa oivaltaa ja kysyä. Liitutaulu kannusti ja pakotti tekemään muistiinpanoja, jolloin sisällön prosessointi alkoi jo luennon aikana. Sen sijaan päättymättömien kalvosulkeisten keskellä opiskelijat tyypillisesti istuivat nollat taulussa penkkiriveillä selatakseen tenttiä edeltävänä iltana kalvot hätäisesti läpi.

Tietysti maailma muuttuu. Globaali digimaailma on täällä. Ja tietenkin opetus- ja oppimismenetelmien pitää seurata aikaansa. Tuskin kukaan teekkari haluaisi esimerkiksi luopua laskimista saadakseen taas käyttää laskutikkua. Mutta eikö marssijärjestyksessä sisältöjen pitäisi kuitenkin tulla ennen välineitä?