Julkisuudessa Nokian niskaan on kaadettu paljon lokaa. Henkilökohtaisesti en jaksa uskoa puoliakaan niistä väitteistä, joissa kännykkäjätin kontolle laitetaan sananvapauden menetykset. Tuskin Nokia ryhtyisi niin pikkumaiseksi, että se laittaisi sähköisen viestinnän tietosuojalain ehdoksi Suomessa pysymiselle. Eiköhän Nokian näkökulmasta esimerkiksi T&K-rahojen määrä tai verotuksen laskeminen ole kriittisempiä kysymyksiä. EK on asiassa ollut kyllä hyvin aktiivinen, mutta edunvalvonnastahan Lasse Laatuselle ja kumppaneille maksetaan. Sinällään perusoikeuskysymykset olisi pidettävä poissa työmarkkinajärjestöjen nyrkkeilykehästä, sillä ne eivät sinne kuulu. En tässä kuitenkaan uppoa syvemmälle reviirikiistoihin.

Laki on eittämättä huono, ja siinä on eräitä yhteneviä piirteitä Lex Karpelan kanssa (joka tosin oli aikanaan ehkäpä vieläkin kehnompi). Kummassakin tapauksessa kyseessä oli monimutkainen, sähköisen aikakauden tekniikkaan liittyvä lakihanke. Kummassakaan tapauksessa sivustakatsoja ei loppumetreillä voinut välttyä vaikutelmalta, että ainoastaan eduskunnan päätöksentekoon liittyvä ryhmäkuri vei lain läpi.

Miksi laki sitten on huono? Jos unohdetaan kaikki periaatteelliset pohdinnat tunnistetietojen merkityksellisyydestä ja niiden seuraamisen oikeutuksesta, jää jäljelle sekava laki. Lain eräs tarkoitushan oli korjata vanhaan lainsäädäntöön jäänyt tulkinnanvaraisuus. Tässä epäonnistuttiin surkeasti. Olen yrittänyt viimeisen parin viikon aikana luupin kanssa lukea virkamiesten ja poliitikoiden urkintalakia avaavia selityksiä. Yrityksistä huolimatta minulle ei ole valjennut mitä tarkoittavat esimerkiksi lain 13§:ssä sanamuodot ”perusteltu syy”, ”merkittävä haitta tai vahinko”, ”todennäköisesti merkittävät tulokset elinkeinotoiminnan käynnistämisen tai sen harjoittamisen kannalta”. Monet viranomaiset toki toimivat ”perustellun syyn” nojalla omaan harkintaansa luottaen, mutta heillä on yleensä tukenaan ankara virkavastuu. Kuten professori Jukka Kemppinen osuvasti blogissaan toteaa, ”perusoikeuden suoja vaatii ehdottomasti konkreettisia, muillekin kuin asiantuntijoille aukeavia määräyksiä poikkeustilanteista.”

Teekkarina tietysti haluaisin määritellä kaikki maailman ilmiöt ja tapahtumat mahdollisimman eksaktisti. Valitettavasti – tai onneksi – olen huomannut, että se ei ole mahdollista. Tilanteessa, jossa kyse kuitenkin on perusoikeuslainsäädännöstä, haluaisin nähdä selkeitä, jokaiselle kansalaiselle aukeavia ohjeita.

Kaksi vuotta ammattiliiton (TEK) leivissä opetti minulle, että liian moni työnantaja on valmis venyttämään lain tulkintoja omaksi hyväkseen. Sellaiset säädökset, jotka lainsäätäjä on tarkoittanut lähtökohtaisesti kapeasti tulkittaviksi, muuttuvat käytännön elämässä kovin helposti rutiinitoimenpiteiksi. Kun portit kerran avataan, niitä on vaikea jälkikäteen saada enää säppiin.

Eduskunnan päätöksenteosta lain läpimeno antoi huonon kuvan. Tai ehkäpä se vain vahvisti sitä (inho)realistista käsitystä, joka monella kansalaisella jo on: hallitusrintamassa on pysyttävä, sanoi omatunto tai oma järki mitä vain. En tuomitse ryhmäkuria totaalisesti, sillä se on eräs tärkeä tekijä, joka pitää hallituksia pystyssä läpi koko vaalikauden. Emme kaipaa takaisin vanhoja ”hyviä” aikoja, joina hallitus vaihtui nopeammin kuin kansa oppi muistamaan pääministerin nimen. On kuitenkin aika mielenkiintoista, että esimerkiksi ydinvoima on niin sanottu omantunnon kysymys, mutta perusoikeudet eivät.