Edellisestä lautakunnan kokouksesta on taas ennättänyt vierähtää viikko. Kokouksessa suurin osa asioista käsiteltiin ripeästi, mutta tiivistä keskusteluakin käytiin. Erityisesti meitä puhuttivat avustukset.
Edellisestä lautakunnan kokouksesta on taas ennättänyt vierähtää viikko. Kokouksessa suurin osa asioista käsiteltiin ripeästi, mutta tiivistä keskusteluakin käytiin. Erityisesti meitä puhuttivat avustukset.
Kirjastoasioita oli tällä kertaa käsiteltävänä varsin vähän. Kulttuurikeskuksen asioista suurin keskustelu käytiin kohdassa 7, Kehittämissopimukset ja yhteistyöhankkeet. Keskustelu koski lähinnä Kansallisteatterin hakemusta.
Suomen Kansallisteatteri haki kolmivuotista kehityssopimusta, jonka arvo oli 30 000 euroa/vuosi. Ajatuksena on tarjota taidetta sellaisille ihmisille, joiden muuten olisi vaikea tai mahdotonta päästä taiteen äärelle. Kohteita ovat esimerkiksi vanhusten palvelutalot, omaishoitajat tai vankeinhoidon yksiköt.
Heti kärkeen on korostettava, että kaikki lautakunnan jäsenet kannattivat lämpimästi tavoitetta viedä taidetta teatterin seinien ulkopuolelle yhteiskunnan heikompiosaisille. Näkemyseroja syntyi lähinnä tavasta, jolla tämä pitäisi toteuttaa. Pitäisikö tuki jakaa suoraan ”suurille ja kauniille”, joita Kansallisteatteri eittämättä edustaa? Vai pitäisikö tuki suunnata laajemmin, jolloin myös niin sanotun vapaan kentän toimijat voisivat päästä paremmin osallisiksi? Itseenikin otettiin etukäteen yhteyttä nimenomaan vapaan kentän taholta.
Käsittääkseni keskeinen vapaan kentän huoli on seuraava: Jakamalla tukisumma suoraan suurelle toimijalle – tässä tapauksessa Kansallisteatterille – estetään muiden pääsy markkinoille. Tuen ansiosta Kansallisteatteri pystyy pitämään esitysten hinnan niin alhaisena, että muilla ei ole jakoa apajille. Samalla esittävän taiteen todellinen hinta jää piiloon ja asiakkaat oppivat ”halpamyynnin” tavoille. Vaihtoehtona tälle on esitetty tuen antamista asiakkaille, esimerkiksi vanhushoidon yksiköille. Näin syntyisi ainakin jossain määrin todellinen markkinapaikka, jossa subventoitu kysyntä ja tarjonta kohtaisivat.
Ajatus markkinaehtoisuudesta on mielestäni hyvä. (Tosin täytyy muistaa, että suuri osa suomalaisesta taiteen kentästä on vahvasti subventoitua, joten todellisen markkinatalouden pelisäännöillä ei juuri pelata). Annettavat tuet on syytä kohdentaa siten, että edes jonkinmoisia ”markkinoita” voisi syntyä. ”Hoitolaitostaiteen” osalta tämä tarkoittaisi nimenomaan tuen maksamista tilaaville asiakkaille.
Sitten tulee se mutta: Väitän, että hoitolaitostaiteelle ei ole vielä olemassa todellista kysyntää tai tarjontaa. Ensinnäkään hoitolaitoksissa ei vielä laajasti ole tiedostettu kulttuurin ja taiteen mahdollisuuksia eikä sitä osata tilata tai vaatia. Merkkejä kulttuurinmuutoksesta on aistittavissa, mutta läpilyönti ruohonjuuritasolla antaa vielä odottaa itseään. Toisekseen meillä on melko vähän taiteilijoita, joilla olisi laajaa kokemusta työskentelystä tämäntyyppisissä ympäristöissä. Kansallisteatterin Jussi Lehtonen on tässä suhteessa tehnyt merkittävää pioneerityötä ja toimii aktiivisesti myös tulevassa kolmivuotisessa kehityshankkeessa. Tästä hankkeesta kertyneet kokemukset ja opit kirjataan ylös nykyisten ja tulevien taiteilijapolvien hyödyksi. Uskon, että tämä hanke voi toimia ”kick-off”-tilaisuutena, joka nostaa hoitolaitostaiteen profiilia laajemminkin ja omalta osaltaan mahdollistaa uudentyyppisen ”markkinan” synnyn. Näistä syistä itse kannatin lämpimästi hanketta esitetyssä muodossaan. Jatkossa on seurattava mihin suuntaan tilanne laajemmin kehittyy ja varmistettava, että myös pienet toimijat pääsevät apajille.
Muiden asiakohtien osalta kokous sujui varsin ripeästi. Lähiöteatterin avustuspäätöksen pidimme voimassa, sillä lähtökohta on, että julkinen tuki ei saisi ylittää 70 prosenttia budjetista.
