Blogin kirjoittaminen on minun osaltani ollut viime kuukaudet tehokkaasti pidennetyllä kevättauolla. EU:n raahustaminen kriisistä toiseen ei voi jättää ketään politiikan hevijuuseria kylmäksi, joten kannanpa minäkin pienet korteni keskustelun kekoon.

Elokuun lähestyessä mätäkuun jutut ovat Suomessakin lisääntyneet. Tätä edustavat muun muassa vaatimukset Suomen palaamisesta markkaan. Myrskyn silmässäkin olisi pidettävä perusasiat ja tehtävä kirkkaana mielessä: Pitkällä aikavälillä avoin ja yhtenäinen Eurooppa on Suomelle eduksi. Suomi ei ole koskaan pärjännyt yksin, vaan menestynyt niin rauhan kuin sodan aikoina vuorovaikutuksessa muun maailman kanssa. Sinisilmäinen ei kuitenkaan pidä olla, vaan omien etujensa perään on osattava katsoa kohtuuden rajoissa.

Monimutkaisessa talousjärjestelmässä omien etujen hahmottaminen ja arvottaminen on kuitenkin joskus vaikeaa. Otetaan yksinkertaisena esimerkkinä Italian ja Espanjan tukeminen. Suomen viennistä näihin maihin suuntautuu yhteensä alle viisi prosenttia. Se ei siis vielä millään tavalla oikeuta tuhlaajamaiden tukemista. Sen sijaan Saksan – joka on noin 10 prosentin vientiosuudellaan Suomen kannalta avainasemassa – pankkien saatavat esimerkiksi Espanjasta olivat 2011 loppupuolella noin 125 miljardia euroa. Näin Espanjan edusta tulee välillisesti Suomenkin etu.

Rivikansalaisen näkökulmasta ehkä suurin murhe kuitenkin on se, että kriisin hoitaminen ja monet ratkaisuehdotukset ovat muistuttaneet lähinnä krapularyyppyjä: Hetkeksi olo helpottaa, mutta vapina ja tutina päänsärkyineen palaavat vääjäämättä. Kuten Stigin laulussa lauletaan: ”Otetaan ryyppy. Huikka. Juodaan kaljaa ja viinaa eikä huolet ne piinaa. Kukaan ei mee nukkumaan, aamuun asti juodaan vaan.” Tähän sarjaan kuuluvat mielestäni esimerkiksi tuhlaajapoikien ja joidenkin rahoitusmarkkinoiden toimijoiden vaatimukset eurobondeista. Eurooppa ei todellakaan tarvitse yhtään lisää velkaa.

Katkaisuhoidon edellytyksenä lienee tosiasioiden tunnustaminen ja rehellinen itsetutkiskelu. Peruskysymysten ääreen palaamista ei voida välttää. Mikäli kriisin seurauksena kansallista päätösvaltaa halutaan keskittää Brysseliin, on ensin luotava aidosti demokraattiset ylikansalliset päätöksentekoelimet, jotka niin pienet kuin suuretkin kansat kokevat oikeudenmukaisiksi. Tältä osin mallia voitaisiin ottaa rapakon takaa, jossa kongressi on jaettu kahteen kamariin. Senaatissa kaikilla osavaltioilla on kokoon ja näköön katsomatta kaksi edustajaa. Edustajainhuoneen paikat puolestaan on jaettu osavaltioiden väkimäärien suhteessa.

Toisaalta on myös uskallettava kysyä voiko unioni edes teoriassa samanaikaisesti laajentua ja syventyä. Vai ovatko Euroopan maat pohjimmiltaan kuitenkin liian eriseuraisia vuodekumppaneita? Esimerkkimittariksi kelpaa korruptioindeksi, joka osoittaa selvästi, että pohjoisesta etelään ja lännestä itään mentäessä korruptio kasvaa merkittävästi. Esimerkiksi Espanja on Transparency Internationalin vertailussa sijalla 31, Italia sijalla 69 ja Kreikka pahnanpohjimmaisena sijalla 80. Miten kukaan suomalainen voisi koskaan luottaa siihen, että nämä maat kykenisivät saamaan järjestelmänsä kuntoon, ja käyttämään heille annetun hätärahoituksen asianmukaisesti?

Mutta taas toisaalta pahinta olisi, jos kriisi murentaisi EU:n ja protektionismi Euroopan sisällä alkaisi taas nostaa päätään. Se olisi myös globaalin mittakaavan tappio demokratialle ja ihmisoikeuksille, sillä hajanainen irrallisten kansallisvaltioiden Eurooppa ei kykenisi muodostamaan uskottavaa vastavoimaa Kiinan kaltaisille nouseville diktatuureille. Paradoksaalista kyllä, hyvää tarkoittavat EU:n integraation syventäjät saattavat pahimmillaan murentaa unionia sisältä päin. Näin käy jos kansalaiset eivät tunnusta EU:n legitimiteettiä. Yksi varma tapa järsiä savijaloilla huojuvaa legitimiteettiä on kaataa Pohjois-Euroopan työllä ansaitut eurot vastuuttomille ja korruptoituneille kriisimaille. Yhteiset säännöt toimivat vain niin pitkään kuin kaikki pelaavat niiden mukaan.