Toisen maailmansodan päättymisestä Euroopassa tuli perjantaina 8.5. kuluneeksi 70 vuotta. Saksassa tämä päivä tunnetaan nimellä Tag der Befreiung, Vapautuksen päivä. Moskovassa puolestaan juhlistettiin voitonpäivää (День победы) lauantaina hyvin erilaisissa tunnelmissa. Juhlallisuuksia seuratessaan sivullinen tarkkailija joutuu hetkellisesti hieraisemaan silmiään ja kysymään itseltään: Puhuvatko osapuolet tosiaan samasta sodasta? Tästä todellisuudesta on todella olemassa kaksi eri tarinaa. Voittajan ja häviäjän.

Venäjällä Suuri isänmaallinen sota on ollut jo vuosia ellei vuosikymmeniä osa kansakunnan suurta tarinaa. 2010-luvulla Venäjän aktiivinen ”isänmaallistaminen” valtaapitävien toimesta sekä Krimin valtaus ovat tietysti lujittaneet tämän tarinan asemaa. Samalta pohjalta on osaltaan ponnistanut myös Maidan-aukion tapahtumista helmikuussa 2014 alkanut informaatiosota, jossa ”fasistit” ovat olleet Kremlin ja venäläisen median usein toistama iskusana.

Ja onhan se myönnettävä, että Suuren isänmaallisen sodan tarinalle on jossain määrin katetta. Hitlerille Neuvostoliitto oli päävihollinen, ja itärintaman sodalle on vaikea kauheudessaan ja massiivisuudessaan löytää vastinetta. Sotahistorian lehdille ovat piirtyneet muiden muassa sellaiset nimet kuin Leningrad, Stalingrad ja Kursk. Ilman puna-armeijan panosta Hitleriä tuskin olisi saatu kukistettua.

Toinen puoli tarinassa on se, että useimmille Itä-Euroopan kansoille Neuvostoliiton voitto tarkoitti vain siirtymistä diktatuurista toiseen. Lisäksi varsinkin sodan alkuvaiheessa Saksan hyökätessä merkittävä määrä tappioita syntyi puna-armeijan ammattitaidottomuudesta, josta puolestaan voidaan suurelta osin syyttää Stalinia ja kommunistista puoluetta. Nämä tosiasiat eivät vaan oikein meinaa nyky-Venäjän historiankirjoitukseen mahtua. Yhtä helposti taitaa unohtua sekin, kuinka tärkeää Yhdysvaltain Neuvostoliitolle antama aseapu oli.

Saksassa puolestaan ei juuri juhlan tuntua ollut. Seuraavat lausahdukset poimin Süddeutsche Zeitung -lehdestä sekä eri muistopuheista ja haastatteluista:

Saksa todella jatkaa edelleen tilintekoa ja itsetutkiskelua. Ainakaan Euroopassa mikään muu sotaan osallistunut maa tuskin on pystynyt samaan.  Yksi vaikuttava esimerkki tästä saatiin liittopresidentti Joachim Gauckin Kreikan sotakorvausvaatimuksia käsittelevästä haaastattelusta parisen viikkkoa sitten. Siinä presidentti tunnusti oikeaksi sen periaatteen, että Saksalla oli keskeinen rooli maanosan johdattamisessa tuhon tielle, eikä siksi voi 2010-luvullakaan sanoutua irti moraalisesta vastuusta. Vaikka hän ei juridisessa mielessä hyväksynyt Kreikan vaateita, hän kuitenkin piti mahdollisena esimerkiksi jonkinlaisen sotakorvaussäätiön perustamista. Samalla hän ohitti arvokkaan valtiomiesmäisesti Kreikan vastuuttoman nykyhallituksen rettelöinnin täysin. Tämä mielestäni osoittaa korkeaa henkistä kypsyyttä.

Saksan rypiessä itsetutkiskelun syövereissä voittajamaa Venäjä esittelee voitonpäivänä sotilasmahtiaan, ja keskellä Eurooppaa käydään Venäjän todennäköisellä suosiollisella avustuksella sotaa. Ensin mainittu on selvittänyt oman pesänsä, jälkimmäinen peittelee jälkiään minkä vain ehtii. Käytös ja retoriikka ovat sen mukaisia. Koko Euroopalle olisi eduksi, jos Venäjäkin ottaisi lusikan kauniiseen käteensä. Nykyhetken ja historian tosiasiat huomioiden en kuitenkaan ole kovin toiveikas.